Pisaroita taivaalla ja poskilla

Palaan viikon jälkeen kotiin ja haluan takaisin. Itkettää. En halua olla täällä ja muistaa taas niitä asioita. Olen ollut niin kyllästynyt elämääni, mutta edellinen viikko oli mahtava. Uusia ihmisiä ja uusia puolia tutuista ihmisistä.

Taidamme jäädä vain kaikki samaan kultaiseen muistoon. Aivan kuin muidenkin kanssa käy. Ihmisiä tulee ja menee, muistot on ne mitkä jäävät. On kai ihan tervettä opetella päästämään irti. Aina on joku jota ikävöi. Aina on myös uusia polkuja ja sanoja paperilla. Ja hei minä uskon omalla tavallani.

Silmiä ja päätä särkee itkemisestä. En edes tiedä mitä itken, kaikki viikon patoutuneet kyyneleet valuvat lopulta poskille. Jos vain voisin lähtisin uudestaan. Huutaisin niin kovaa että hänkin kuulisi. Hiukset sotkussa kuitenkin puristan vain nyrkkejäni, suusta ei kuulu huutoa vaikka se on auki ja liikkuu kyyneleiden tahtiin. Hyväksyessäni itseni en voi tarjota onnea. Voin vain laittaa muiden onnellisuuden tunteideni edelle. Katsella kuinka muut menevät eteenpäin mutta minä en voi. Ahdistua ja jättää kaikki puolitiehen.

Jos nyt puran matkalaukun se kaikki tosiaan on ohi.