Pengon laatikoita ja kaappeja läpi löytääkseni vanhoja tavaroita kirpputorille, mutta niiden sijaan löydänkin ihan muuta. Vihkoja ja papereita täynnä tarinoita, sarjakuvia, tekstejä, päiväkirjoja ja lehtiä sikin sokin yhdeksän vuoden ajalta. Muistan niistä jokaisen. Kaikki ne sadat kaapin perällä olevat luomukseni pölykerroksen alla ovat osa minua. Niin vahva osa, että jos menettäisin ne menettäisin samalla osan itseäni ja menneisyttäni. Minulla on aina ollut tarve arkistoida elämääni, teen sitä vieläkin. Kymmenien päiväkirjojen sivut täynnä mustaa. Blogin tekstit. Kesän parhaat muistot purkissa - säästän jopa kalenterit.
En voi muuta kuin itkeä ja nauraa kun muistelen niitä lapsuus aikoja. Onneksi minulla on tallessa vielä pieni kosketus siihen kaikkeen, ja se on kultaakin kalliimpaa. Melkein koko menneisyyteni on sullottuna vaatekaapissani, ja se tuntuu niin hienolta. Ei minusta silti taida tulla kirjailijaa niin kuin piti - melkein jokainen tarinani on jäänyt kesken, ihan kuin nytkin.
Huomenna aloitan lukion. Kokonaan uuden jakson elämässäni. Toisaalta odotan sitä ja toisaalta en. Haluaisin olla vieläkin se äidin pikkutyttö, vailla huolia, leikkimässä joka päivä ja tuntemassa kuinka ihmeellistä elämä on. Mutta toisaalta haluan mennä eteenpäin. Haluan löytää uusia ihmisiä, uusia ympäristöjä, uusia mahdollisuuksia... Ja rakkautta. Ehkä myös hieman opiskelua.
Voisin kai kiittää sinua,
En tunnista enää valetta totuudesta,
