Helsinki

                Pää lyö tyhjää,
                onneks tää blogi ei oo siduttu sääntöihin
                vaan mun vaihtuviin mielialoihin.

Poikki Tukholman katujen

Yöllä,

makasin rakkauden kipeänä pimeässä,

tuijotin kattoon ja

nukahtelin katkonaisesti,

näin painajaisia

sekä kuvia sinusta
Aamulla,
silmäluomeni tuntuivat raskailta

Ruotsin kaduilla,

mietin vain sinua

Sinun poissaolosi,

sai sydämeni levottomaksi

Heti ensimmäisestä kaupasta

löysin täydelliset farkut,
muualta palasinkin sitten mukanani
pelkkää tyhjää

  Poikki Ruotsin katujen,

halki linnojen ja kirkkojen

saavuimme vanhaan kaupunkiin Alkoi sataa vettä,
ja meidän piti lähteä takaisin
poikki Tukholman katujen
Vähitellen,

silmäluomeni painautuivat kiinni

ja näin taas kuvia sinusta

Vanhoja kuvia

      Heiluvalla bussin penkillä,
      kirja kädessäni minä nukahdan
      uneen levottomaan
      joka mutkittelee bussin tahtiin,
      katkeaa ennen kuin ehtii liian syväksi

      Olen vain väliaikaisesti poissa
      ja sinä olet väliaikainen,
      tiesithän sen?

      Vai voiko rakkaus ollakaan väliaikaista,
      sillä me molemmat olemme hiljaa
      kun joku sanoo meitä rakastuneiksi

      Ja joka kerta kun kuulen sen sanan,
      koko sieluni tuntee sen ytimessä asti
      sillä se sana on
      liian voimakas minun käytettäväksi

  Vain yksi huurteinen katse,
  kymmenen kaljaa
  ja olen sinun sylissäsi taas


  yön pikkutunteina
  sinä vain silität minun
  käsiäni poskeani huuliani
  ja aika kuluu


  annamme kaiken muun lipua
  ohitsemme,
  käsi kädessä, peukalosi
  huulillani
  voisin itkeä puhtaasta onnesta


  sitten,
 yö vaihtuu varhaiseen aamuun
  ja minä lähden


  muistaen jokaisen käsiesi
  piirron iholleni,
  nukahdan hymyillen


  mutta,
  minä lähdin
  niin kuin aina

Iloja suruja rakkauksia

   
   Ostettua iloa, joka muuttuukin suruksi
   Valvottuja öitä ja pitkiä aamuja,
   Läpimärkiä vaatteita maskaraa poskilla veden liimaamia hiuksia
   Hiekan tahrimia vartaloita

   Ja minä hukun tähän kaikkeen, hukun sinun tuoksuusi silmiisi sanoihisi
   Hukun tunteisiin ja hämäriin muistoihin

   Eihän millään tarvinnut olla väliä
     Ja hei katso, pohjalla on vielä kirkasta

Häilyviä valveunia

Seison keskellä hämärää yötä, puut humisevat. Jalkani ovat veltot ja reisiä polttaa. En ole onnellinen enkä onneton. En ole mitään. Yksi mitättömyys vain keskellä suurta maailmaa.

Elämä on polttanut minut loppuun. Olen ajautunut vähitellen siihen pisteeseen etten jaksa enää välittää. En jaksa miettiä. Olen jälleen yksin ja yksinäisyys kuluttaa minua. Saa varjot taas liikkumaan pääni sisällä.

Kaakaokuppi kädessä muistelen hämäriä iltoja. Voisin olla jossain muualla. Voisin olla ajamassa unelmieni perään mutta en jaksa enää. Olen lainannut kirjan ja aion lukea niistä tunnelmallisista öistä ja pois lähtemisestä. Nähdä valveunia muista elämistä.

Pisaroita taivaalla ja poskilla

Palaan viikon jälkeen kotiin ja haluan takaisin. Itkettää. En halua olla täällä ja muistaa taas niitä asioita. Olen ollut niin kyllästynyt elämääni, mutta edellinen viikko oli mahtava. Uusia ihmisiä ja uusia puolia tutuista ihmisistä.

Taidamme jäädä vain kaikki samaan kultaiseen muistoon. Aivan kuin muidenkin kanssa käy. Ihmisiä tulee ja menee, muistot on ne mitkä jäävät. On kai ihan tervettä opetella päästämään irti. Aina on joku jota ikävöi. Aina on myös uusia polkuja ja sanoja paperilla. Ja hei minä uskon omalla tavallani.

Silmiä ja päätä särkee itkemisestä. En edes tiedä mitä itken, kaikki viikon patoutuneet kyyneleet valuvat lopulta poskille. Jos vain voisin lähtisin uudestaan. Huutaisin niin kovaa että hänkin kuulisi. Hiukset sotkussa kuitenkin puristan vain nyrkkejäni, suusta ei kuulu huutoa vaikka se on auki ja liikkuu kyyneleiden tahtiin. Hyväksyessäni itseni en voi tarjota onnea. Voin vain laittaa muiden onnellisuuden tunteideni edelle. Katsella kuinka muut menevät eteenpäin mutta minä en voi. Ahdistua ja jättää kaikki puolitiehen.

Jos nyt puran matkalaukun se kaikki tosiaan on ohi.

Vapaus on unelma

    
         Rajattu elämä,
         punottu muihin ihmisiin
         ketjulla loputtomalla
                                                                Voiko sitä ikinäkään lentää täysin vapauteen?

 

Peilissä näen jo ääriviivani sumeat.

1800-luvun talot Turussa saivat miettimään kuinka upeaa olisikaan elää idyllisessä pikkukylässä. Tuntisi luonnon lähellä ja osana itseään, naapurit olisivat läheisiä ja mikä parasta puolet elämästä ei menisi kännykän tuijottamiseen. Ihan tosi, haluaisin poistaa whatsapin mutta ilman sitä ei vain tule toimeen... Mihin tämä maailman onkaan menossa?